Hei, Jamin!

Mukavaa, kun olet mukana haastattelupäiväkirjassa!
Ensimmäiseksi kyselisin festivaalin konserttiohjelmastasi. Kuinka olet valinnut teokset? Soitatko mieluiten itse valitsemiasi teoksia vai seuraatko mieluummin opettajasi ehdotuksia?

Kyllä, olen itse valinnut teokset, vaikka soitan myös teoksia, joita opettajani minulle valitsee. Uskon, että hän tietää parhaiten, mikä minulle sopii juuri nyt. Teen ehdotuksia ja hän antaa minun soittaa juuri sopivimmat kappaleet.

Minusta se on hyvä tapa työskennellä. Ensin etsit itseksesi kivoja kappaleita ja sen jälkeen opettajasi valitsee niistä sopivimmat. Onko nuotinlukutaitosi mielestäsi parantunut uuteen ohjelmistoon tutustumisen myötä? Oletko erikseen opetellut nuotistalukua (prima vistaa)? 

Joo, uskon, että nuotinlukuni on parantunut uusien kappaleiden myötä ja nuotinlukutaitoa olen harjoitellut erityisesti kotona vapaa-ajalla.

Pianisti tarvitsee hyvää nuotinlukutaitoa ja on hyvä juttu, että olet kehittänyt sitä itsenäisesti. Ehkä oletkin kuullut tarinan siitä, kuinka Liszt soitti Griegin pianokonserton ensinäkemältä ja Grieg itse piti esitystä parhaimpana kuulemistaan!

Entä kerropa, kuinka opettelet kappaleet ulkoa? Opitko helposti teokset ulkoa vai onko se sinulle ylimääräinen ponnistus? Ehkäpä sinulla on siihen salainen tekniikka? Joillakin ihmisillä on nk. valokuvamuisti, jonka avulla he pystyvät muistamaan tarkasti miltä kukin sivu näyttää. Mutta silloinhan he soittavat koko ajan ikään kuin nuotista, eivätkö? :) 

Näin festivaalin lähestyessä, oletko esittänyt ohjelmaasi jo julkisesti? Saatko mielestäsi pienestä ramppikuumeesta, joka on jokaiselle muusikolle tuttu tunne ennen konserttia, ylimääräistä potkua esitykseesi? Musiikkihan on tarkoitettu esitettäväksi. Aivan kuten jo edesmennyt säveltäjä Einar Englund minulle kerran totesi: Nuottikuva paperilla on kuollut, mutta muusikko herättää sen henkiin. Siinä on ajatusta, eikö?

Ulkoaopetellakseni soitan kappaletta ensin niin, että tunnen sen hyvin, sitten hitaasti; muistan kuinka se menee ja sormeni vain kulkevat virran mukana. Siinä on vain yksi hankaluus - ei voi aloittaa keskeltä kappaletta. Mutta kun ensimmäinen tahti menee oikein, sormet vain nappaavat siitä kiinni. Minulla ei kyllä ole valokuvamuistia, mutta joskus oikein hankalissa paikoissa yritän muistaa, miltä nuottikuva näyttää. 
En vielä ole esittänyt koko ohjelmaa julkisesti, mutta osia siitä kyllä. 

Minun hermostuneisuuteni toimii niin, että kun soitan pienelle yleisölle, voin nähdä heidän kasvonsa ja melkeinpä laskea heidät, mikä kertoo minulle, että he kuuntelevat tarkkaavaisesti. Mutta isoa yleisöä en voi laskea enkä ole varma, jos he kuuntelevat niin tarkasti, joten aivoni eivät välitä siitä niin paljoa. Niin aivoni vain toimivat. Joten mitä pienempi yleisö, sitä hermostuneempi olen, noin periaatteessa. Siksi esimerkiksi lautakunnille esiintyessäni olen hermostunut, koska tiedän, että he kaikki katselevat ja kuuntelevat minua. 

Minun mielestäni muusikko voi tehdä nuottikuvaa/partituuria eläväksi, mutta mielestäni se olisi sanottava näin: nuottikuva on vain sivunen paperia, jolla on kirjoitusta, mutta työkalu on piano ja sen nukketirehtööri VOI (vaikkei välttämättä) saada sen henkiin. 

Puhut viisaita sanoja. Miten määrittelisit taiteilijan aseman noin yleisesti? Pitäisikö esittäjän toistaa partituuri niin huolellisesti kuin mahdollista, vai olisiko hänen yritettävä löytää jokin piilotettu salaisuus nuottikuvan takaa?

Minusta taiteilijan (säveltäjän) pitäisi merkitä tärkeäksi kokemiaan dynaamisia merkintöjä saadakseen kappale kuulostamaan omanlaiseltaan, mutta hänen tulisi jättää jonkin verran tilaa myös esittäjän omaa ilmaisua varten.

Sinulla ei arvatenkaan vielä ole ollut omia oppilaita (vai onko?). Voit silti varmaankin kuvailla, millaisia ominaisuuksia arvostat hyvässä opettajassa. Kuten ehkä tiedät, jotkut traditiot ovat tarkkoja siitä, että opettajan ohjeita noudatetaan kirjaimellisesti, toiset opetustyylit taas ovat joustavampia ja jättävät opiskelijalle enemmän vapautta. 

Ei, minulla ei ole ollut oppilaita. Eikä minun mielestäni edes hyvää opettajaa ole olemassa. Opettaja vaikuttaa oppilaaseensa opetuksensa kautta ja saa oppilaansa pitämään siitä tavasta, jolla hänet itsensä on opetettu, jos oppilaat aloittavat todella nuorina, sanotaan 3-4 -vuotiaina. Lapsi tietenkin sen jälkeen kehittää oman tapansa soittaa ja samanaikaisesti heidän opettajansa kertoo, mitä heidän ei tulisi tehdä. Minun mielestäni opettaja on oikeastaan avustaja, joka auttaa lasta kehittymään hienoksi muusikoksi. Itse olen täysin kiinalainen, mutta synnyin Suomessa, joten kohtasin kaksi erilaista opetusmenetelmää. Tarkasti nuotin mukaan, ei ihan niin tarkasti kuin jos soittaisi suoraan nuotista, mutta astetta vakavammin (joka on se kiinalainen tapa). Sen toisen mukaan jokainen kappale soitetaan tunteella ja yksilöidyllä dynamiikalla, sallien virheitä kaikille (eli suomalaisen tavan mukaan). Olen valinnut molemmat tavat, mutta hiukan enemmän kallistun suomalaisen puolelle, asunhan Suomessa ja minun on tärkeää oppia tyylistä, jolla täällä opetetaan. 

Minulla on muutamia hyviä kiinalaisystäviä ja vaikutelmieni mukaan kiinalainen luonteenlaatu on hyvin avoin ja mielikuvituksekas. Heidän koulutusjärjestelmänsä on vain asettanut äärimmäisiä täydellisyystavoitteita ja Kiinassa on tietysti niin painostava kilpailu menestyksestä, että sillä saattaa olla herkälle muusikolle haitallisia vaikutuksia. Sinä olet onnekas voidessasi nauttia molempien kulttuurien eduista täällä Suomessa. Oletko jo soittanut monien suomalaissäveltäjien musiikkia? Ehkä sinusta tulee jonakin päivänä suomalaisen musiikin suurlähettiläs Kiinassa, aivan kuten Izumi Tateno on Japanissa.

Joo, tunnen itseni onnekkaaksi Suomessa, jossa voin asettaa lahjani kaikille nähtäviksi ja kuultaviksi. Vierailin kiinalaisessa koulussa muutama kuukausi sitten ja siellä koulupäivä oli vain viiden tunnin mittainen, viikonloput poissulkien. 
Mielestäni olen onnellinen näiden kahden opetus- ja oppimisympäristön välissä. Isänikin mielestä se on hyvä niin. Kumpaakaan ei tulisi olla liikaa. 

Olen soittanut pääasiassa klassista eurooppalaista ohjelmistoa, mutta myös joitakin uusia suomalaissävellyksiä ja Sibeliuksen "Kuusen". Toivoisin saavani esittää (Xian Xinhain samannimisestä kantaatista muokatun) "Yellow River"-konserton joku päivä. Ja se joku päivä tulee kyllä. Aina täytyy olla jokin päämäärä. Toivoisin todellakin tulevani suomalaisen pianomusiikin suurlähettilääksi kiinassa. Täytyy vain jaksaa eteenpäin. Työ ei koskaan lopu...        

Olet niin oikeassa! Työ jatkuu loputtomiin, avoimin mielin ja päämäärätietoisesti.

On ollut todella mukavaa saada jutella kanssasi kaikista näistä asioista. Suurkiitokset ajastasi ja onnea keskiviikon konserttiisi! Siellä tavataan!