Suurkiitos, Ingolf, että suostuit mukaan tähän haastattelupäiväkirjaan!

Ihan aluksi kysyisin, onko kyseessä ensimmäinen Suomen vierailusi?

Esität Espoossa Chopinia (1. pianokonserton). Löysin hiljattain Chopinin musiikkia Debussyn editoimana. Tunnetko nämä laitokset? 

Kyseessä on ylipäätään ensimmäinen Suomen vierailuni ja iloitsen jo etukäteen tulevasta konsertistani.

Tunnen kyllä Debussy-laitokset, mutta en ole käyttänyt niitä teosten opiskelussa. Käytän Paderewski-laitosta ja olen myös aina kun mahdollista tutustunut käsikirjoitusten näköispainoksiin ja ensijulkaisuihin. Periaatteessahan vain musiikilla on minulle yleisesti ottaen merkitystä ja olen sitä mieltä, että eri julkaisujen tulisi vain antaa meille ajatuksia ja ideoita. Taiteilijan itsensä ja hänen makunsa päätettäväksi jääköön se, miten lopulta soittaa. Soiton täytyy vain aina pysyä Chopinin tyylissä ja rubatoltaan loogisena ja luonnollisena.

Olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi eri laitoksista ja niiden hyödyistä. Mainitsemasi ensijulkaisut ja näköispainokset antavat meille kiinnostavan näkökulman Chopinin työskentelyprosessiin ja siihen huolellisuuteen, jolla hän teoksiaan viimeisteli.

Näen, että kalenterisi on seuraaviksi kuukausiksi täyttynyt Chopinilla ja Lisztillä. Voisitko hieman raottaa salaisuuksia tulevasta ohjelmistostasi?

Entä soitatko kamarimusiikkia tällä hetkellä?

Ehdottomasti, ne (näköispainokset ja ensijulkaisut) kertovat meille paljon. Siksi onkin niin tärkeää tutustua niihin.

En voi vielä paljastaa uutta ohjelmistoani, mutta sen voin kertoa, että kiinnostukseni kohteet ja ohjelmistoni tulevat olemaan aika laajat.

Kuljen Mozartista Prokofjeviin, pysähtyen Lisztissä, Rahmaninovissa, Tsaikovskissa, Brahmsissa jne.

Kamarimusiikista pidän erittäin paljon.

Haluaisitko kertoa meille kesästäsi? Osallistuit varmaan festivaaleille eri puolilla. Onko sinulla ollenkaan ollut aikaa rentoutumiseen ja lomailuun?

No, kesäni oli samanlainen kuin muukin vuoteni. Paljon matkustelua ja kiireinen aikataulu. Chopin-resitaali-CD:ni julkaistiin kesä-heinäkuussa useissa maissa ja elokuussa vielä muuallakin.

Kuten arvaat, tuollainen julkaisu tuo aina mukanaan paljon haastatteluja ja myynninedistämisaktiviteetteja, joista nautin kovasti.

Osallistuin todellakin joillekin festivaaleille, kuten Ruhrin pianofestivaalille, Duszniki Zrój-festivaalille, Nordlandin musiikkijuhlille ja Oslon kamarimusiikkifestivaalille, josta olen juuri palannut. Siellä oli upeaa ja se olikin ensimmäinen kertani Skandinaviassa - pidin siitä todella. Siinä välissä minulla oli konsertteja Puolassa, Itävallassa ja Israelissa. Soitin Kremerata Baltican solistina Esterhazyn linnassa ja Tel Avivin oopperassa, mikä tuotti minulle valtavasti mielihyvää. Seuraavat konsertit ovat Krakovan Filharmoniassa ja Annecyn festivaalilla Ranskassa, ennen kuin vihdoin voin lentää kotiin ja valmistella hieman seuraavaa kautta.

Tämä Chopin-kilpailun jälkeinen vuosi on ollut aivan hullu ja kaikki tuntuu tapahtuvan samanaikaisesti. Minulta on ollut - ja vieläkin on - totuttelemista tähän uuteen elämään. Mutta vaikka se onkin hyvin stressaavaa ja välillä on vaikeaa päästä tarvitsemaansa tasapainoon, nautin siitä todella paljon.

Onneksi seuraava vuoteni tulee olemaan matkustuksen suhteen paljon sivistyneempi ja tulen saamaan tarvittavat harjoittelujaksot valmistautuakseni tuleviin tapahtumiin ja projekteihin.

Todellakin aikamoinen aikataulu! Onnittelut uudesta cd:stäsi! Levytyksistä puheen ollen... onko sinulla joku tai useampia vanhan sukupolven pianisteista, joista erityisesti pidät? Vanhoilla levytyksillä säilynyt soittotapa osoittaa meille suurta yksilöllisyyttä ja joissakin tapauksissa ehkä paljastaa jotakin ¨todellisesta¨ Chopin-rubatosta (jos sellaista nyt ylipäätään on olemassa..).

Toiseen aivan eri aihepiiriin mennäksemme. Monet nuoret pianistit kärsivät kivuista selässä, hartioissa, käsissä tai muissa lihas/hermojärjestelmissä. Kuinka itse pysyt kunnossa ja mikä olisi sinun neuvo nuorelle muusikolle valmistautuessaan (ja toivoessaan) karriaarin lentoonlähtöä, kuten vaikkapa itsellesi on käynyt? Mainitsit tasapainon. Mitä kaikkea se sinulle tarkoittaa?

Kasvoin näiden suurten vanhan koulun pianistien äänitysten parissa ja minulle on täysin luontevaa ajatella ja soittaa siten. Onneksi niin opettajat, järjestelmät kuin instituutiot eivät koskaan muuttaneet minua. Ihailemieni kultakauden ajan nimien lista olisi liian pitkä lueteltavaksi, mutta jos nyt välttämättä pyydät minua supistamaan sen vain muutamaan, sanoisin Rubinstein, Horowitz, Michelangeli. Mutta on myös Solomon, Sofronitzky, Anda, Koczalski ja Harasievicz, joiden ymmärtämyksestä ja musiikin tunteesta aivan erityisesti pidän.

Minulla ei ole juurikaan ongelmia selän kanssa, mutta on aivan luonnollista tuntea paljosta soittamisesta ¨ylikäyttöä¨ käsissään. Paras tapa on antaa elimistölle riittävästi lepoaikaa, samoin kuin urheilu auttaa aina. On ongelmallista ja lähestulkoon mahdotonta pitää yllä normaalia kuntoilua silloin, kun jatkuvasti matkustaa. Joissakin hotelleissa ei ole kuntosalia eikä aina ole yksinkertaisesti energiaa lähteä treenaamaan salille raskaan matkustuspäivän päätteeksi. On tehtävä minkä voi ja rentoutuminen on aina minulle paras tapa. Tasapainolla tarkoitin nimenomaan noita asioita. Kehon on saatava annos kaikkea. Kovaa työtä, rentoutumista, nautintoja, kaikenlaisia kokemuksia jne. On todellinen haaste tasapainottaa kaikki tuo ja sen voi kyllä kuulla musiikista, jos olet onnistunut siinä tai et.

Olen itse harrastanut monia urheilulajeja, kuten tennistä, pöytätennistä, akrobatiaa, juoksua... mutta valitettavasti Chopin-kilpailun jälkeen minulla ei ole kerta kaikkiaan mitään aikaa niille. Toivottavasti voin pian tarjota keholleni muutakin kuin aikavyöhykevaihtoja ja hotellihuoneita :)

Näiden suurten mestareiden vaikutusta ei tulisi koskaan vähätellä. Uskon kuitenkin, valitettavasti, että monet nuoret eivät ole koskaan kuulleetkaan heistä, saati sitten hyötyneet heidän esitystensä kuuntelemisesta. Siitä tulenkin seuraavaan kysymykseen, joka koskee perinnettä, olkoon sitten äänenlaatua sinänsä tai esityksiä yleisemmin. Olemmehan saaneet oppimme opettajilta, jotka itse ovat paljon lähempänä noita vanhan sukupolven pianisteja ja heidän opettajansa eritoten. Missä on siis meidän paikkamme? Ajatelkaamme vaikkapa Debussytä, jonka yleisesti katsotaan tuoneen jotakin aivan erityisen uutta harmoniseen ajatteluun, oli kyse sitten piano- tai orkesterimusiikista. Kuitenkin hän perusti kaiken vanhoihin mestareihin, erityisesti barokkiajalta, yhdistäen runoutta, maalaustaidetta, tanssia, sointia... Kuinka nuori pianisti koskaan voi saavuttaa todellista mestaruutta ilman tietoisuutta menneestä?

Minulla oli ilo saada olla Maestro Harasiewiczin opissa ja se tekee minusta jonkinlaisen Rubinsteinin, Benedetti-Michelangelin ja Friedmanin kaltaisten pianistien ja Drzewieckin kaltaisten merkittävien opettajien tietotaidon ja näkemyksen perillisen. Joten tietysti nuorina pianisteina ja nuorina ihmisinä ylipäätään meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin oppia vanhemmilta ja kokeneemmilta. Mutta mielestäni me aliarvioimme lahjakkuuden ja tunteen musiikkia kohtaan. Uskon, että kun suuret pianistit puhuvat musiikistaan on kyseessä vain yritys selittää jotakin, jonka he alitajuisesti tekevät joka tapauksessa. Monet asiat ovat siis selittämättömissä. Ja niin asian kuuluukin olla. Oltuaan kyllin onnekas saamaan hyvän musiikillisen peruskoulutuksen on kyse enää oman tien löytämisestä ja uskollisuudesta niin lukemaansa musiikkia, kuin tunnettaan ja luonteenlaatuaan kohtaan. Meidän kaikkien on joka tapauksessa kuljettava ennalta määrättyä polkua ja on vain kysymys yksityiskohdista tuolla matkalla.

Kiinnostavia asioita, mitä mainitset ennaltamäärätystä polusta... Mieleeni muistuu eräs suomalainen muusikko-säveltäjä, joka kerran kuvaili asiaa siten, että kaikki musiikki on jo olemassa, on vain löydettävä se. Oletko muuten itse ilmaissut itseäsi säveltäjänä? Entä oletko jo kiinnostunut johtamisesta, kuten monet kollegasi ovat tehneet? Ei etteikö pianomusiikin löytämisessä olisi tarpeeksi. Joillekin ihmisille vain tuntuu olevan tärkeää voida käyttää erilaisia kanavia musiikin ilmaisuun. Varhaisempina aikoina jokainen esittäjä oli luonnollisesti myös säveltäjä, mutta 1900-luvun alkuun tultaessa tuo yhteys oli käytännöllisesti katsoen menetetty. Poikkeuksina tietysti sellaiset nimet, kuten Rahmaninov, Bartók, Enescu... jopa Dinu Lipattilla on joitakin todella mukavia pianokappaleitta -oletko ehkä soittanut niitä? Oletko jo työskennellyt jonkun säveltäjän kanssa uuden teoksen parissa, jonka saisit itse kantaesittää?

Aivan, kaikki musiikissa täytyy löytää, aivan kuten yleensäkin planeetallamme ja omassa elämässämme.
Veljeni toimii elokuvasäveltäjänä Los Angelesissa, mutta itse en ole säveltänyt, muutamia pianotranskriptioita lukuun ottamatta. On myös totta, että säveltäjän ja esittäjän roolit kulkivat yleensä yhdessä, mutta maailmassamme kaikki tuntuu nykyään olevan erikoistunutta ja ihmiset tuntuvat erikoistuvan kaikilla osa-alueilla. Näin on uskoakseni käynyt meidänkin alallamme ja tiettyyn pisteeseen asti se onkin välttämätöntä. Mitä kantaesityksiin tulee, olen kyllä saanut muutamilta nykysäveltäjiltä tarjouksia esittää heidän teoksiaan, mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut, lähinnä aikatauluteknisistä syistä. Ennemmin tai myöhemmin se kyllä tapahtuu.
Meille muusikoille on yleensäkin tärkeää olla kiinnostuneita johtamisesta ja siitä enemmän oppimisesta. Se opettaa meille oikeaa tunnetta temposta, hengittämisestä ja kappaleen rakentamisesta.

Espoon festivaali lähestyy ja odotamme kaikki innolla saada kuulla sinua Chopinin konserton parissa. Onko sinulla tässä konsertossa joitakin erityistoiveita kapellimestarille dynamiikan, fraseerauksen, vibraton tai muun suhteen?

Tämä nyt ei tietenkään ole niitä konserttoja, joissa solisti ja orkesteri varsinaisesti taistelevat keskenään, mutta siinä on paljon hienovaraisia hetkiä, jolloin orkesterin kudos limittyy pianon tekstuurin kanssa. Myös olisin kiinnostunut kuulemaan ajatuksiasi pianistin roolista konsertossa. Luonnollisestikin jokaisella konsertolla on "olemassaolon oikeutuksensa", mutta onko solistin rooli mielestäsi muuttunut Mozartin ajoista? Hänen konserttojaanhan usein pidetään ensimmäisinä todellisina pianokonserttoina. Bachin (J.S.:n ja poikien) konsertot toki myös ovat kunnon pianokonserttoja, mutta solistin individualismi on Mozartin konsertoissa kaiketi enemmän läsnä. 

Joko olet esittänyt Chopin konserttoa kamariversiona (piano+ jousikvartetti ja kontrabasso)? Entä Mozartin kamarikonserttoja (KV 413-415)?

Tärkein toiveeni on, että konsertto soitetaan niin luonnollisesti kuin mahdollista. Tämän konserton tulee puhua ja välittää kaikki ne tunteet, jotka Chopin siihen niin mestarillisesti sisällytti. Mitään ei saisi pakottaa. Laulavan toisen osan tulisi olla yhtä suurta "cantilenaunelmaa" ja sopivissa olosuhteissa se voi liikuttaa kuulijansa kyyneliin. Ensimmäisen osan maestoson on oltava hyvin jalo, mutta siinä on aina oltava se kuuluisa "zal", syvä levottomuus ja sammumaton toive voida toteuttaa jotain, mikä ei ole mahdollista. Kuten Chopin itse, joka ei pystynyt palaamaan kotimaahansa Puolaan. 
Pianolla on konsertossa tietenkin päärooli, paljon enemmän kuin muissa konsertoissa, mutta kuten sanoit, kaikissa osissa on hetkiä, jolloin on erityisen tärkeää, että piano ja orkesteri ovat todella yhdessä ja kuuntelevat toisiaan. 

Kysymykseesi pianistin muuttuneesta roolista - se riippuu täysin teoksesta ja esittäjästä. Jokaisen konserton voi esittää itsekkäästi tai sitten yhteisestä ajatuksesta huolehtien. Mielestäni on erittäin tärkeää löytää tasapaino, jossa olla itsenäinen solisti, joka pystyy näyttämään lihaksiaan musiikin niin vaatiessa, ja samalla jonkinasteinen kamarimuusikko. Se ei ole helppoa, mutta mahdollista kyllä. Toki on vaikea vertailla klassisia konserttoja romanttisiin, puhumattakaan 1900-luvulla sävellettyihin teoksiin. Musiikki on aina hieman muuttunut. Se on juuri se monimuotoisuus, joka tekee siitä niin kiinnostavaa.

Chopinin ensimmäistä olen soittanut kamariversiona useinkin ja ensi vuonna soitan sen Philharmonisches Streichquintettin (Berliinin Filharmonikoiden jousten) kanssa. Se tulee olemaan aivan uusi ja erittäin miellyttävä kokemus. Ääntä täytyy tietysti säädellä, jos soittaa vain viiden muusikon kanssa, mutta minusta on ihanaa tehdä yhteistyötä suoraan yksittäisten muusikkojen kanssa. Mozartia en vielä ole soittanut kamarikokoonpanolla, ainoastaan pienen jousiorkesterin kanssa. 

Rahmaninovilla on samankaltaista tunnetta, koska hänkin joutui elämään maanpaossa. Erityisesti h-mollipreludi op. 32 on sitä tulvillaan. Ehkä olet nähnyt Benno Moiseiwitchin vanhoilla päivillään puhuvan tuosta preludista ja sen jälkeen esittävän sen amerikkalaisessa studiotaltioinnissa? Hyvin, hyvin koskettavaa ja syvällistä. Entä kuulitko/näitkö koskaan Victor Borgen esiintyvän? Minulla oli se onni jopa kahdesti ja minun on sanottava, että tuskin koskaan olen kuullut sellaista pianon sointia. Hänen ajoituksensa ja vivahteikkuutensa oli yhtälailla läsnä niin komiikassa kuin pianismissa. Samoin joillakin viihdemaailman laulajilla on tämä harvinainen ajoituksen kyky, mikä tuo laulujen merkityksen esiin. Samoin jazzmuusikoilla. Miten ihailenkaan Ella Fitzgeraldin, Art Tatumin, Erroll Garnerin, Edith Piafin ja, jopa Elviksen taidetta. Hän oli mielestäni yksi musikaalisimpia koskaan eläneitä pop-tähtiä, jolla oli kaunis fraseeraus ja erityinen kyky käyttää värikästä ääntään. Mikä on oma suhteesi edellä mainittuihin musiikinlajeihin?

Heidän välillään on tietty samankaltaisuus, mutta tarkemmin ajatellen Chopinin tunteet on intiimimpiä. Molemmat säveltäjät kykenevät musiikillaan koskettamaan suoraan kuulijan sieluun.
En ole vielä nähnyt Moiseiwitchin televisioesitystä, mutta aion etsiä sen käsiini. Hänen taiteensa on yleensäkin kerrassaan upeaa, ja yleisesti ottaen pidän hänen kyvystään luoda pitkiä kaaria ja esittää teokset yhtenä suurena taideteoksena.

On todella kiinnostavaa, että mainitset Victor Borgen pianistina. Ensinnäkin olen hänen huumorinsa suuri ihailija, mutta mikä minua eniten hämmästyttää ovat ne muutamat teokset, jotka todellakin kuulin hänen soittavan. Kuten mainitsit, hänen sointinsa ja kosketuksensa olivat ihmeelliset ja samalla tasolla vuosisatansa suurimpien pianistien kanssa. Hänen luonnollinen muusikkoutensa ja fraseerauksen tajunsa olivat kerrassaan suurenmoiset. Yritän aina metsästää häneltä "vakavampia" levytyksiä.

Olen itsekin valtava Art Tatum ja Ella Fitzgerald -fani ja pidän myös erityisesti vokaalimusiikin huippuesityksistä 40-70 -luvuilta. Jumaloin tyylistä riippumatta esityksiä, joissa on suuren luokan luontevuutta ja intohimoa yksityiskohtiin.

En voisi enempää olla samaa mieltä kanssasi. Paljon mieluummin kuuntelen laadukasta jazzia tai jopa rokkia kuin surkeaa Bachia. Entä mikä on sinun mielestäsi hyvä esitys? Tai toisin sanoen: koska itse olet tyytyväinen esitykseesi? Eräs ruotsalaisluennoitsija kerran sanoi, että ainoastaan hyväksyessään itseltään Heikommat esitykset tyydyttävinä on mahdollista nostaa itselleen Parhaan mahdollisen esityksen tasoa. Tällä hän tarkoitti, että jokainen asettaa itselleen asteikon, jolle määrittelee alimman hyväksyttävissä olevan ja ylimmän kuviteltavissa olevan esityksen. Eli jos on liian itsekriittinen ja aina väheksyy ei-niin-onnistuneita esityksiään, tavoitellen aina vain korkeammalle, ei koskaan voi saavuttaa todellista huippuaan. Voitko yhtyä tähän ajatukseen?

No joo, voin ymmärtää sinua hyvin. Kuunnellessani esiintyjää voin olla tyytyväinen, jos musiikki saa minusta otteen ja pakottaa minut vain kuuntelemaan, ilman että ajatukseni harhailevat. Omien esitysteni kohdalla täydellisyys on muusikkoudessani aikalailla kulunut termi. Olen perfektionisti ja harvoin tyytyväinen omiin esityksiini, koska aina pyrin saavuttamaan mielikuvani ihanteen. Tiedän, etten sitä koskaan luultavimmin saavuta, mutta minun on jatkettava yrittämistä, muuten lakkaan kehittymästä siten kuin vain voin. Mielestäni on olemassa kahdenlaista tyytyväisyyttä, ainakin itselleni. Toista voisi kuvailla henkilökohtaiseksi tyydytykseksi, jota tuskin koskaan saavuttaa. Toisessa onnistuisin lähettämään kuulijoille oikeanlaisen viestin ja saada heidät tuntemaan samoin kuin itse tunnen ja vangita heidät täydellisesti. Onnekseni usein miten onnistun jälkimmäisessä ja se on todellinen ilonaihe. Yleisesti ottaen on tärkeää olla tasapainossa oman mielentilansa kanssa. Itsekriittisyys on hyvin tärkeää, mutta jos sitä on liikaa, tuhoaa itseluottamuksensa ja sitä kautta mahdollisuuden todella hyvään esitykseen. Vain ollessaan täysin rentoutunut ja tietoinen lavalla voi saavuttaa haluamansa. Eli siinä mielessä olen asiasta jokseenkin samaa mieltä.

Kuulostaa hyvältä systeemiltä pitää itsekriittisyyden eri tasot erillään. Yleisön tunteita ja reaktioita ei pidä koskaan aliarvioida ja jos se on pitänyt esityksestä, ei nyt ainakaan pidä mennä pilaamaan heidän tunnelmiaan omalla mahdollisella harmistuksella epäonnistuneesta esityksestä. 

Nyt haluaisin kuulla ajatuksiasi instrumentista ja sen valinnasta. Kuulin kerran Sokolovin valinneen konserttoa varten kaikkein hankalimman instrumentin tarjolla olleista. Hän halusi soittimelta kunnon vastusta ja siten pakkoa voittaa taistelu sitä vastaan. Onko sinulla erityistoiveita soittimen suhteen, koskien esim. intonointia, pedaaleja tai koneiston toimintaa? Richter halusi koskettimiston olevan täsmälleen vaakasuorassa, joten se mitattiin vesivaa'an avulla. Samoin tuolin korkeus mitattiin millimetrintarkasti. Jos ei satu kuljettamaan omaa soitintaan mukanaan, kuten Zimmerman nykyään tai Horowitz aikoinaan, on jokaisessa konserttipaikassa vastassa täysin uudenlainen lähestyminen ei ainoastaan salin akustiikkaan, vaan myös itse soittimeen. Miten siihen suhtaudut? Olisiko mukavampaa liikkua oman soittimen kanssa, vai onko sinulle stimuloivaa tavata joka kerta uusi soitinpartneri lavalla?

Olen erittäin tarkka instrumentin valinnan suhteen. Meillä on, kuten sanoit, vaikea työ, koska jokainen soitin on erilainen ja ensimmäisten vuosien aikana on opittava sopeutumaan vaihteleviin olosuhteisiin. Minua auttaa, että pystyn soittamaan kaikenlaisilla instrumenteilla. Kuitenkin se, että kasvoin Steinwayn kanssa ja, mikä tärkeintä, minulla on pianolleni yksi maailman parhaista pianoteknikoista (Stephan Knüpfer), tekee, että olen tietoinen jokaisesta yksityiskohdasta pianon laadussa ja huollossa. Olen aina pitänyt kevyestä koneistosta ja minulle on tärkeää, että ääni on jalo ja pitkäsointinen. Se ei saa olla tukkoinen, vaan kirkas ja täyteläinen. Useimmissa konserttisaleissa olen onnekseni kohdannut todella hyvin huollettuja Steinwayta ja se tekee asiat paljon helpommiksi. Yleisesti ottaen olisi tietenkin ihanteellista saada soittaa omalla soittimellaan ja omalla pianotuolillaan. Tuolin kanssa apunani on mittanauha, sitä kun on helpompi kuljettaa mukana :) -tuolini on oltava täsmälleen oikealla korkeudella. 

Seuraat siis todella suurten mestarien jalan... tai sormenjälkiä, ainakin mitä tuolin säätöihin tulee :) Toivotaan, että voit olla tyytyväinen soittimeesi täälläkin. Oletko koskaan kokeillut Chopinin omaa soitinta? Tai jotakin Lisztin käyttämää? Kuultuani näillä tai vastaavilla instrumenteilla äänitettyjä levytyksiä olen yhä enemmän sitä mieltä, että heidän säveltämänsä musiikki oli soinniltaan täsmätty niille sopivaksi. Aivan kuten juuri se cembalo, josta Bach piti sen muhkean basson vuoksi. Beethoven toisaalta tuntui laajentavan omat ideansa kauas instrumenttinsa sointirajojen ulottumattomiin (jo ennen kuuroutumistaan). Onko sinun mielestäsi moderni piano silti paras kaikenlaiselle musiikille? En nyt tarkoita jo väsyttävyyksiin asti käytyä keskustelua pianon soveltuvuudesta "vanhaan" musiikkiin, vaan sen sointiprofiilista yleensä.

No tietysti olen kokeillut Chopinin ja Lisztin ajan instrumentteja. Kiinnostavia ne ovat sikälikin, että niiden kautta voimme suurin piirtein kuulla saman kuin hekin, mutta ei pidä unohtaa, että koko maailma oli erilainen. Maut, vaikutteet ja lopultakaan emme voi tietää, mitä säveltäjät oikeasti ajattelivat tai tunsivat instrumenteistaan. Uskon, että varsinkin pianistisäveltäjät olisivat todella pitäneet "meidän" modernista soittimestamme, sillä se nyt vain objektiivisesti ottaen on parempi ja sen mahdollisuudet ovat olennaisesti laajemmat. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että kuten mainitsemasi Beethoven, nämä suuret säveltäjät sävelsivät musiikkia, jolla on nykyaikaisen soittimemme ulottuvuudet - heidän musiikkinsa on ajatonta.

Ja juuri sen vuoksi kokoonnumme näinä päivinä jälleen nauttimaan musiikin ajattomasta kauneudesta ja pianismin kautta sävellysten uudestisyntymisen ihmeestä.
Kiitos, Ingolf, tästä ajatuksia herättävästä ja rikastuttavasta keskustelusta! Tervetuloa Suomeen ja Espooseen!